Aamulehti 10.10.2016

Urheilija keskiöön valmentajien asemaa parantamalla 

Suomalainen urheilu hakee suuntaa. Olympiakisojen menestys ei vastannut odotuksia. Tuloksena oli historiamme huonoin mitalitulos. Odotukset kasvaneen rahoituksen myötä oli viritetty korkeammalle. Organisaatioita on myllätty, raportteja kirjoitettu ja seminaareja pidetty. Visioissa on pyöritelty ajatusta, että Suomen tulisi olla maailman liikkuvin kansa. Ongelma on, ettei siihen kukaan aidosti usko. Tavoite ei ole realistinen eikä siksi innostava. On parempi pyrkiä tilanteeseen, jossa jokainen lapsi liikkuu minimissään tunnin päivässä ja koulujen sekä päiväkotien pihat saadaan liikkumiseen rohkaiseviksi.

Huippu-urheilun muutosryhmä (HuMu) asetti raportissaan urheilijan keskiöön. Kun tavoitteena on menestyminen, niin lähtökohta on oikea. Toki voi aiheellisesti kysyä, miten urheilija voisi menestystä edes tavoitella, ellei hän ole tuloksiin tähtäävän valmentautumisen ytimessä. Ehkä joillekin on alkanut syntyä epäilys, että keskiössä on jotain muuta.

Keskustelua on viime aikoina värittäneet rahoituksen tarkastusraportit, takaisinperinnät sekä urheilujohdon matkat ja palkkiot. Riossa kävi erään talvilajin johtoa yhteistyökumppaneineen verkostoitumassa. Aina ei ole olennaista se, kuka maksoi ja kuinka paljon. Olennaisempaa voi olla, miltä asia näyttää ja tuntuu huipulle tähtäävästä urheilijasta, jolla ei ole mahdollisuuksia riittäviin leirityksiin ja kunnon varusteisiin. Verkostoituminen ja yhteistyösuhteiden hoito voi olla perusteltua ja tuottavaa, mutta se voi olla myös huonosti harkittua ja ylimitoitettua tuhlaamista. Tunneälyä ja avoimuutta pitää olla päätöksenteossa mukana.

Valmentajien rooli on jäänyt liian vähälle huomiolle. Harvassa ovat ne urheilijat, jotka ovat päässeet maailman terävimpään kärkeen ilman valmentajan apua. Joukkuelajeissa se lienee käytännössä mahdotonta. Valitettavan usein varsinkin yksilölajien huippuvalmentajat työskentelevät omalla kustannuksellaan oman toimensa ohessa. Valmentajan jaksaminen, perhesuhteet ja talous ovat vaarassa. Urheilullisesti tehdään kompromisseja, jotka näkyvät tuloksissa.

Valmennussuhde on saattanut kestää yli vuosikymmenen, mutta uran huippukisaan valmentajalla ei ole mahdollista matkustaa ja osallistua, koska taloudellisia resursseja ei ole. Merkittävimmällä hetkellä urheilijan tärkein tuki ei ole saatavilla. Moni valmentaja joutuu tinkaamaan matkarahat urheilijan sponsoreilta. Joskus se onnistuu, usein ei.

Lauantaina 8. lokakuuta Kaisa Lehtonen kilpailee Havaijin Ironman –triathlonissa. Hänen valmentajansa on ollut jo 18 vuotta Paul Sjöholm, joka on myös kisapaikalla. Monen vaiheen kautta on päädytty näin pitkälle. Heidän tapaustaan voi käyttää tapausesimerkkinä ja jatkokehittelyn pohjana valmentajan aseman parantamisessa.

Huippu-urheilun kehittämistyössä tulee jatkossa miettiä malleja, joissa valmentaja saa keskittyä vain valmentamiseen.  Hänen ympärilleen olisi koottu lajista riippuen sopivan kokoinen ryhmä, missä syntyy tervettä kilpailua ja kovuutta.  Taloudellista tukea olisi siis ohjattu suoraan valmentajalle, jotta hän voisi täysipainoisesti auttaa urheilijaa olemaan keskiössä.
 

Pauli Kiuru (kok.)
Kansanedustaja

Julkaistu:
Helsingin Sanomat la 8.10.2016
Aamulehti ma 10.10.2016