Vietin viisi yötä ja kuusi päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa. Vaellusmatkaa kertyi noin 100 km, mutta se on sivujuonne. Pääasia oli luonto ja kiireettömyys.

Pisimmät päiväetapit olivat 7 - 10 tuntia. Oli aikaa jutella ja kuunnella. Oli myös aikaa olla hiljaa, ajatella ja vain patikoida. Illalla osasi nauttia tuvan lämmöstä, yksinkertaisesta ruuasta ja kuin varkain tulevasta unesta.

Valoa riitti vuorokauden ympäri. Kellonajalla ei ollut merkitystä. Hiljaisuus oli kosketeltavaa. Kännykkäverkot ja muut yhteydet eivät toimi. Se on vapauttavaa. Uutiset ja some addiktoivat - tekevät ihmisestä rauhattoman. Erämaa ja luonto auttavat suhteuttamaan asioita.

Kaksi yötä kului Muorravaarakanruoktun varauskammissa. Imatran Lapinkävijät rakensivat sen tiettömään korpeen 1953 - 1954. Nykyisin se kuuluu Metsähallituksen autiotupien verkostoon. Upea paikka ja arvokas historia.

Tietä erämaassa ei ole vieläkään - onneksi. Jos olisi, niin alueen ainutlaatuinen luonne olisi mennyttä. Euroopassa ei tällaisia erämaa-alueita enää juurikaan ole. Muita ihmisiä ei näe. Ja jos näkee, niin näkeminen ilahduttaa. Tervehdys ja turvallisen matkan toivotukset tulevat kaikilta pakottamatta.

1940-luvulla syntyi ajatus tien rakentamisesta Savukoskelta Raja-Jooseppiin. Keskustelu oli kiivasta 1960-luvulla. Tietä ei tullut, mutta kansallispuisto tuli vuonna 1983. Erämaa säästyi ja jälkeenpäin ajatellen myös paikallistalous voitti. Kansallispuistojen kävijämäärät ovat kasvaneet 100 % viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Lumikurun, Pirunportin ja Paratiisikurun näkeminen sekä Sokostille kiipeäminen olivat ainutlaatuisia kokemuksia.

Kiitos reissukaveri Jounille, kansallispuiston puolesta aikanaan kampanjoineille sekä Metsähallitukselle. Hyttyset saavat kiitellä itse toisiaan.